Viimeistään 200-luvulla syntynyt apostolinen uskontunnustus alkaa seuraavalla tavalla:
Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan, ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi Neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin…
Uskontunnustuksen tehtävä on tiivistää lyhyesti se mihin kristityt uskovat. Tunnustus pyrkii kertomaan tiiviissä muodossa sen, mitä Uuden testamentin teoksissa selitetään auki laajemmin. Kaiken ytimessä on ajatus Jeesuksen kuolemasta, hautaamisesta ja ylösnousemuksesta. Jeesuksen viimeisen viikon tapahtumat ovat äärimmäisen mielenkiintoinen tutkimuskohde, varsinkin kun evankeliumien tekstejä luetaan laajemmin 1. vuosisadan historian valossa. (Olen itse työntänyt lusikan tähän soppaan mm. täällä ja täällä.)
Yksi kätevä keino sukeltaa aiheeseen tarkemmin on tarttua Jesus, the Final Days -kirjaan, jonka on kirjoittanut kaksi tunnettua Uuden testamentin tutkijaa, Craig A. Evans ja N. T. Wright. Akateemista keskustelua seuranneet tietävät varsin hyvin, että kyseessä on kaksi Uuden testamentin tutkimuksen raskassarjalaista, joista kumpikin on julkaissut huomattavan määrän erityisesti Jeesuksen elämään liittyvistä yksityiskohdista. Kirjassa on kolme lukua, joista Evans on kirjoittanut kaksi ensimmäistä ja Wright kolmannen. Luvun 1 alussa lainataankin yllämainitsemaani uskontunnustusta, joka toimii hyvänä ponnahduslautana kolmen olennaisen uskonkappaleen syvällisempään tutkimiseen. Näin ollen luku 1 keskittyy Jeesuksen kuolemaan, luku 2 hänen hautaamiseensa ja luku 3 hänen ylösnousemukseensa. Annan lyhyen rullauksen kirjan sisällöstä ja pääpointeista.
Luku 1 – Kuolema
Luvussa 1 Evans käsittelee Jeesuksen kuolemaa. Aluksi muistutetaan siitä miten moneen historialliseen lähteeseen Jeesus Nasaretilaisen kuolema on oikeastaan jättänyt jälkensä – jopa moniin Uuden testamentin ulkopuolisiin teoksiin. Tämän jälkeen käsitellään Jeesuksen kuolemaan johtaneita syitä, joita Evansin mukaan voidaan löytää ainakin neljä: (1) Jeesuksen messiaaninen (ja siten provokatiivinen) saapuminen Jerusalemiin, (2) hänen uhkaava ja vaarallinen käytös temppelissä, (3) hänen kertomansa vertaus viinitarhasta, joka haastoi erityisesti valtaa pitävän papiston ja (4) hänen messiaaninen voitelunsa, josta oli vastuussa nimeltä mainitsematon nainen (Mark. 14:3-9). Kaikki nämä asiat joko olivat tai tulivat temppelin johtohenkilöstön tietoisuuteen.
Tämän jälkeen Evans käy läpi kertomuksesta löytyviä yksityiskohtia, jotka osoittavat, että Jeesukselle itselleen kuolema ei tullut yllätyksenä; hän oli selvästi ennakoinut sen. Luvussa käsitellään erityisen antoisasti Jeesuksen oikeudenkäyntiin liittyviä yksityiskohtia, jossa keskustelun aiheiksi nousee Jeesuksen temppelikritiikki ja hänen identiteettinsä. Evans antaa myös vakuuttavia perusteluja sille miksi Pilatuksen päätös vapauttaa kansalle Jeesuksen sijaan Barabbas sopii tuon ajan historiallis-poliittiseen tilanteeseen, eikä meillä ole syytä pitää kertomusta keksittynä. On olemassa muitakin lähteitä, jotka osoittavat tällaista tapahtuneen, eikä ole uskottavaa, että kaikki evankeliumit mainitsisivat näin selvän historiallisen virheen, joka olisi voitu osoittaa helposti vääräksi. Luvun loppuosa käsittelee Jeesuksen kohtaamaa ivaamista, ristiinnaulitsemista ja kuolemaa. Teksti osoittaa varsin selkeästi syyn sille miksi juutalaisilla oli niin hankala uskoa Jeesuksen olleen heidän kauan odotettu Messias.
Luku 2 – Hautaaminen
Vaikka tutkimuksen valtavirta on aina pitänyt selviönä, että Jeesus todella haudattiin, aika ajoin esiin nousee yksittäisiä tutkijoita, jotka ovat väittäneet Jeesuksen joko jääneen ristille eläinten syötäväksi tai että hänet heitettiin jonkinlaiseen joukkohautaan. (Amerikassa tunnettu nimi tähän liittyen on John Dominic Crossan ja Suomessa Matti Myllykoski.) Evans käsittelee aihetta niin seikkaperäisesti, että lukijan pitäisi luvun luettuaan helposti ymmärtää miten kaukaa haetuilta tällaiset skeptiset väitteet tuntuvat. Ehkä suurin yllätys, jonka perus lukija luvusta oppii, on se, miten juutalaiset eivät haudanneet kuolleitaan kerran, vaan kahdesti(!). Erityisesti Herodesten ajalta (35 eKr. – 70 jKr.) on löydetty tuhansia ossuaareja eli luuarkkuja, joihin juutalaiset asettivat edemenneiden luut sen jälkeen, kun vuoden mittainen haudassaoloaika oli tuhonnut kaiken muun. Tämän lisäksi lukija oppii millaista kaavaa juutalaiset hautaamisissa yleisesti seurasivat. Kuolleet haudattiin välittömästi jo samana päivänä, sen jälkeen kun ruumis oli pesty ja kiedottu kankaaseen (kuten monet Uuden testamentin kohdat osoittavat, ks. mm. Joh. 11:44; Ap.t. 5:6; 9:37). Hautaamisen jälkeen edesmennyttä itkettiin seitsemän päivää ja monesti tämä ”rituaali” tapahtui itse hautakammiossa. Arkeologit ovat löytäneet monista haudoista syvennyksiä, jotta surijat kykenivät seisomaan haudan sisällä surunsa aikana. (Tässä on myös syy sille miksi naiset tulivat kiiruusti Jeesuksen haudalle heti sunnuntaiaamuna.) Kun vainaja oli maannut haudassa kokonaisen vuoden, hänen luunsa siirrettiin ossuaariin. Arkeologisten löytöjen lisäksi tästä on mainintoja rabbiinisessa kirjallisuudessa.
Juutalaisen hautaamistavan esittelyn jälkeen Evans käy läpi hautaamisen välttämättömyyttä juutalaisuudessa. Olemassa olevat lähteet – Vanha testamentti, Tobitin kirja, Josefus, Filon ja rabbiininen kirjallisuus – painottavat kaikki hautaamisen välttämättömyyttä: jopa ylipapin tai nasiirin tehtävä oli haudata ruumis jos muita ei löydetty. Hautaamiseen liittyi myös ajatus maan pyhyydestä. 5. Mooseksen kirjan mukaan kuolleet piti haudata ennen auringonlaskua, ettei maa tulisi saastutetuksi (21:22-23) ja sama painotus löytyy Qumranin Temppeli-kääröstä (11QT). Näin ollen:
Kirjoitusten selvä käsky, puhtauteen liittyvät vahvat traditiot (jotka ovat erityisesti esillä Tobitin kirjassa), ruumiin saastaisuus ja maan saastuttamisen välttäminen osoittavat vahvasti siihen, että normaalissa tilanteessa (kuten rauhanaikana) yksikään ruumis ei olisi jäänyt hautaamatta – oli kyseessä sitten juutalainen tai pakana, normaalissa oloissa kuollut tai laillisesti tuomittuna tapettu. Kaikki tuli haudata. (S. 52)
Kaikkea tätä tukee myös arkeologinen todistusaineisto, jonka käsittelyssä Evans on erityisen asiantunteva. Vuonna 1968 löydetty Jehohanan-nimisen 20-luvulla ristiinnaulitun miehen jäännökset ovat selvä todiste siitä, että Pilatuksen hallitusaikana ristiinnaulitutkin haudattiin normaalisti ja siirrettiin myöhemmin ossuaariin. Evans analysoi myös Givat HaMivtarista löydettyjä jäänteitä ja päättelee, että Jehohanan lisäksi on olemassa kaksi muutakin tuomittuna tapettua, jotka saivat osakseen normaalin hautauksen. Tuomittuja ei siis jätetty ristille tai hylätty ikuisiksi ajoiksi jonkinlaisiin joukkohautoihin, vaan heidät haudattiin kunniallisesti ja luut siirrettiin myöhemmin ossuaareihin. Todisteet osoittavat, että Palestiinassa roomalaiset antoivat juutalaisten noudattaa tiukkaa hautaamistapaansa, eikä Pilatus olisi varmasti lähtenyt sorkkimaan näin arkaan asiaan juutalaisten suurimman pääsiäisjuhlan aikana, koska se olisi turhanpäiten lietsonut kansassa tyytymättömyyttä. Kaikki olemassa olevat todisteet osoittavat, että Jeesus todella haudattiin kuolemansa jälkeen, eikä meillä ole ainoatakaan hyvää syytä epäillä tätä.
Luku 3 – Ylösnousemus
Luvun 3 sisällöstä on vastuussa Wright, joka kirjoitti vuonna 2003 klassikoksi nousseen 800-sivuisen jättiteoksen The Resurrection of the Son of God. Luku on eräänlainen tiivistys Wrightin tukimuksen pääpointeista (joskin hirvittävä määrä asioita jää tilan puutteen vuoksi sanomatta).
Luku alkaa ylösnousemus-sanan selittämisellä, koska monet käyttävät sanaa väärin, koska eivät ole ymmärtäneet sitä. Wrightia lainatakseni, ylösnousemus tarkoitti ruumiillista elämää kuolemanjälkeisen elämän jälkeen (life after life after death). Kyseessä ei siis ole olotila, johon siirrytään välittömästi kuoleman jälkeen, vaan se on ruumiillinen olotila, johon tullaan siirtymään aikojen lopussa kuoleman jälkeisen elämän jälkeen. Tämä oli täysin juutalainen näkemys, koska pakanamaailma hylkäsi ajatuksen yksimielisesti. Ylösnousemus-ajatus nousi siis tiukasti juutalaisesta maaperästä, mutta verrattuna tavalliseen juutalaiseen näkemykseen, varhaiskristittyjen näkemyksessä tapahtui seitsemän ”variaatiota/mutaatiota”, jotka olivat ainutlaatuisia. Nämä olivat seuraavat:
- Toisin kuin juutalaisuudessa, varhaiskristittyjen keskuudessa ei ollut variaatioita siinä mitä ylösnousemus tarkoittaa.
- Toisin kuin juutalaisuudessa, jossa ylösnousemus oli kyllä tärkeä, mutta ei kaiken ytimessä, kristittyjen opetuksessa ylösnousemus oli kaiken keskiössä kaiken koossa pitävänä ytimenä.
- Verrattuna hajanaiseen juutalaiseen aineistoon, kristityillä oli selkeämpi käsitys siitä millainen ylösnousemusruumis tulisi olemaan (erit. 1. Kor. 15). (Tässä osuudessa Wrightilla on hyvä käsittely jakeen 1. Kor. 15:44 oikeasta käännöksestä, jossa kaikki käännökset eivät ole onnistuneet.)
- Kristityille ylösnousemus-tapahtuma oli haljennut kahtia, koska (a) Messiaan uskottiin jo kokeneen ylösnousemuksen, mutta (b) yleinen ylösnousemus odotti vielä tulevaisuudessa. Juutalaisuus ei tällaista ajatusta tuntenut, koska kaikki odottivat lopunaikana tapahtuvaa yleistä ylösnousemusta.
- Kristityt kehittivät uusia metaforia ylösnousemus-sanalle, koska he saattoivat kuvata sen avulla vesikastetta tai pyhää elämää.
- Ylösnousemus liitettiin olennaisesti Messiaaseen. Juutalaisuudessa Messiaan ei odotettu nousevan kuolleista, koska hänen ei odotettu edes kuolevan. Nyt Jeesuksen ylösnousemus osoitti, että hän oli todella kauan odotettu Israelin kuningas.
- Yhteistyöhön perustuva eskatologia (collaborative eschatology). Kristityt uskoivat, että Jeesuksen ylösnousemuksen myötä Jumala ei ollut vain aloittanut uuden luomakunnan esiintuomista, vaan Hän käytti omaa kansaansa tämän projektin loppuun viemisessä.
Tämän listan sisältöä ei yleensä olla omaksuttu, mutta se on Wrightin mukaan olennaisen tärkeä, jotta voisimme arvostaa pääsiäiskertomuksia oikealla tavalla. Mitä tulee evankeliumeiden kertomukseen liittyen Jeesuksen ylösnousemukseen, niissä on neljä yllättävää asiaa, jotka osoittavat siihen suuntaan, että tekstit palautuvat todella varhaiseen historiaan, itse silminnäkijöiden todistukseen. Näin siksi, että (a) niissä ei ole juurikaan viittauksia Kirjoituksiin (toisin kuin evankeliumeiden muissa osissa), (b) naiset ovat ensimmäisenä todistamassa tyhjää hautaa (joka oli häpeällistä), (c) Jeesuksen ylösnousemusruumis ei ole lainkaan sellainen, kuin etukäteen olisi kuviteltu ja (d) kertomuksissa ei ole mukana tulevaisuuden toivoa siitä miten tämä kaikki liittyy meihin, toisin kuin muualla Uudessa testamentissa. Toisin sanoen,
Vaikka evankeliumin kirjoittajat ovat hieman editoineet ylösnousemus-kertomuksia, ne heijastavat hyvin tarkasti niitä neljää tapaa, joilla kertomusta kerrottiin eteenpäin alusta alkaen. (S. 97)
Lopuksi Wright käy läpi sitä miten me tarvitsemme molemmat asiat, sekä Jeesuksen tyhjän haudan että hänen ylösnousemus ilmestykset, jotta me voimme selittää olemassa olevan datan. Kumpikaan ei olisi yksistään riittänyt vakuuttamaan ihmisiä siitä, että hän on voittanut kuoleman.
Arvio
Kirja on äärimmäisen lyhyt, itse tekstiosuuden jäädessä vain 107 sivuun. Viitteistöä ei käytetä, mutta luvun lopussa on listattu muutamia aihetta käsitteleviä teoksia niille, jotka haluavat tutustua aiheeseen tarkemmin. Kirjan editoijana toiminut Troy Miller on tehnyt hyvää työtä, koska kirja on visuaalisesti hyvin järjestetty, eikä virheitä löydy. Itse ajattelen, että erityisesti pääsiäisen aika olisi oivallinen hetki tarttua tähän teokseen, jotta lukija voisi rauhallisesti lukea läpi Jeesuksen viimeistä viikkoa käsittelevät evankeliumitekstit, joihin tämän kirjan kolme artikkelia voivat sitten tuoda huomattavan paljon syvyyttä ja lisäselvyyttä. Jeesuksen kuolema, hautaaminen ja ylösnousemus tapahtuivat meidän historiassamme ja me voimme siitä syystä odottaa, että ne ovat myös jättäneet historiaan vahvan jäljen. Jälki on vain todellisuudessa paljon tarkempi ja syvempi kuin mitä monet ovat ehkä osanneet ajatella.
Kirjan voi ostaa mm. täältä.
