Johdanto

Vuonna 2009 tunnettu ateisti Thomas Nagel nosti Stephen C. Meyerin teoksen Signature in the Cell: DNA and the Evidence for Intelligent Design yhden vuoden parhaimmiksi kirjoiksi. Vuonna 2018 Andrew McDiarmid huomioi Evolution News & Science Today -sivustolla sen, miten tavattoman paljon Meyerin kirjaa on edelleen luettu ja miten hyvän arvosanan se on keskimäärin saanut eri alustoilla (4.25 on korkea keskiarvo, ottaen huomioon lukijakunnan erilaisuuden).

Stephen C. Meyer on yksi Intelligent Design (ID) eli Älykkään suunnitelman koulukunnan johtotähtiä. Liike nousi erityisesti otsikoihin vuosina 2004-2005, kun Meyerin vertaisarvioitu artikkeli julkaistiin arvostetussa journaalissa. Pian aikakausijulkaisun pääeditoija Richard Sternberg sai kenkää. ID-liike sai lisää huomiota osakseen, kun tunnettu ateisti  Anthony Flew astui julkisuuteen joulukuussa 2004 ja kertoi luopuneensa ateismistaan osaltaan sen vuoksi, että DNA-koodin olemassaolo viestii vahvasti Suunnittelijasta. Liikkeen ympärillä on siis käynyt kovaa kuohuntaa.

Vaikka monet mieltävät ID-liikkeen raamamatullista kreationismia valepuvussa kauppaavaaksi lahkoksi, mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Tämä pitäisi käydä ilmi kaikille, jotka lukevat Meyerin tiukasti argumentoidun kirjan. Vaikka ID-liikkeen johtopäätöksillä on paljonkin seurauksia raamatulliselle uskolle, sen argumentit eivät perustu Raamatun teksteihin, vaan olemassaolevaan tieteelliseen dataan. ID-liike haastaa darwinistisen väitteen, jonka mukaan biologisen muutoksen taustalla oleva prosessi on sokea ja ohjaamaton. Meyerin panos tähän debattiin keskittyy DNA-koodiin, jota hän kutsuu usein DNA enigmaksi eli DNA:n arvoitukseksi, koska tämä informaatiota täynnä oleva koodi vaatii todellakin selityksen. Kirjan otsikko Signature in the Cell (allekirjoitus/nimikirjoitus solussa) tiivistää hyvin Meyerin näkemyksen, jonka mukaan DNA-koodin on suunnitellut Älykäs Olento. Kirja on massiivisen täynnä informaatiota ja sen lukijan on edettävä rauhallisesti vähintään muutamien päivien ajan. Kirjan logiikka on seuraava:

  • Luvuissa 1-2 käydään läpi DNA-han liittyviä tieteellisiä ja filosofisia haasteita ja siinä esittetään taustaa erilaisille elämän synty -teorioille. Paljon palstatilaa saavat Francis Crick ja James Watson, jotka selvittivät DNA:n rakenteen vuonna 1953.
  • Luvut 3-5 selittävät tarkemmin DNA:ta ja solun toimintaa. Luvuissa kiinnitetään huomiota siihen millaisia ongelmia kaikkiin naturalistisiin teorioihin liittyy olemassa olevien toimintojen selittämisessä. Ei nimittäin vielä riitä, että henkilö joutuu selittää toiminnallisesti määritellyn informaation alkuperän, vaan hän joutuu myös selittää mistä tätä informaatiota käsittelevä koneisto on saanut alkunsa. Koodi ja koodin käsittelyohjelma ovat eri asioita. 
  • Luvuissa 6-7 tehdään katsaus eri tieteilijöiden esittämiin teorioihin.
  • Luvuissa 8-14 käydään läpi kilpailevia teorioita biologisen koodin synnylle.
  • Luvuissa 15-16 annetaan positiivinen argumentti Älykkäälle Suunnittelijalle parhaana selityksenä informaation alkuperälle.
  • Luvuissa 17-20 puolustetaan ID-teoriaa vastaväitteitä vastaan.

Elämän synty -debatti

Elämän synty on kiehtova ja suuri tieteellis-filosofinen kysymys. 1900-luvun tieteellinen tutkimus paljasti kuitenkin lopullisesti, että alun ongelma on erityisesti informaatioon liittyvä ongelma. Miksi? Koska yksinkertaisimmatkin elämän muodot ovat täynnä monimutkaista informaatiota! Kuten Bernd-Olaf Küppers on todennut, elämän alkuperän ongelma on verrannollinen biologisen informaation alun ongelmaan.

Juuri tämä asia kiehtoo DNA-koodissa. Informaatiolla ei nimittäin ole massaa, energiaa tai pituutta millimetreissä mitattuna (sinäkin saat parasta aikaa informaatiota, mutta sitä ei voi mitata milleissä tai grammoissa). Samalla tavalla aineella ei ole tavuja. Evoluutiobiologi George Williamsin mukaan evoluutiobiologit ovat epäonnistuneet sen ymmärtämämisessä, että he toimivat kahdella aivan erilaisella rintamalla: informaation kanssa ja aineen kanssa.

Meyers vaatii kirjassaan, että meidän tulisi ottaa vakavasti se, minkä me tiedämme jo yleismaailmallisesta kokemuksesta: informaatio on aina peräisin älykkäältä ja ajattelevalta persoonalta, puhumme me sitten fakseista, sähköpostiviesteistä tai maailmankirjallisuudesta. Tunnettu uusateisti Richard Dawkins onkin todennut, että ”jos emme ota huomioon eroavuuksia ammattikielessä, molekyylibiologian journaalin sivut voitaisiin vaihtaa tietokonetekniikka-journaalin kanssa.”

Meyer itse törmäsi tiedemiesten avuttomuuteen elämän synnyn ongelmassa vuonna 1985, kun hän osallistui aihetta käsittelevään konferenssiin Dallasissa. Hän yllättyi kuullessaan, miten tiedemiehet eivät osanneet lainkaan sanoa mistä elävä solu on peräisin. Paikalla oli kuitenkin kolme panelistia, Thaxton, Bradley ja Olsen, jotka olivat julkaisseet kirjan The Mystery of Life’s Origin, jossa he argumentoivat, että informaatio on saanut alkunsa älykkäästä lähteestä. Meyer alkoi tavata Thaxtonia, jotta voisi jakaa ajatuksia aiheesta. Pian hän muuttikin Cambridgeen ja alkoi opiskelemaan aihetta. Meyer kirjoitti aiheesta väitöskirjansa. Meyer kertoo miten Cambridgessa hänelle kävi selväksi, miten  helposti Charles Darwin oli sivuuttanut  luonnossa huokuvan suunnittelun liian helposti, koska hänellä ei ollut hajuakaan siitä miten elävä solu oli ylipäätään syntynyt.

Luku 2 onkin loistava analyysi kahdesta erilaisesta maailmankatsomuksesta, joissa ensimmäisessä tulee ensin aine ja vasta sitten mieli (naturalismi), kun taas toisessa tulee ensin Mieli ja vasta sitten aine (teismi). Elämän synnyn käsittely onkin tämän vanhan kahden eri maailmankatsomuksen välisen keskinäisen taistelun keskipisteessä!

Kirjan luku 3 on hyvä tiivistys siitä millä tavalla Crick ja Watson todellisuudessa keksivät DNA:n rakenteen. (Kertomus paljastaa melko karunkin totuuden siitä miten asiat joskus rullaavat eteenpäin tiedemiesten keskuudessa…) On mielenkiintoista huomata, miten heidän päälöytönsä ei oikeastaan perustunut juuri lainkaan heidän omiin tutkimuksiinsa, vaan he nojasivat pitkälti muiden tutkijoiden artikkeleihin ja löytöihin. Tässä luvussa lukija oppii miten jo vuonna 1839 Matthias Schleiden ja Theodor Schwann esittivät solu-teorian, jonka mukaan se oli pienin ja tärkein elämän osa. Solun sisältö pysyi kuitenkin täydellisenä mysteerinä miltei koko 1800-luvun (tästä syystä Michael Behe nimesi kuuluisaksi nousseen kirjansa nimellä Darwin’s Black Box). Vuonna 1869 Friedrich Miescher löysi ”jotain” mitä kutsuttiin myöhemmin DNA:ksi ja vuoteen 1909 mennessä tiedemiehet puhuivat jo neljästä fosvaatista (A, C, G, T). Näin ollen 1900-luvun alussa  DNA:n kemikaalien osien rakenne oli jo selvillä, mutta itse DNA-molekyylin rakenne oli edelleen mysteeri. Itse asiassa monet tutkijat eivät keskittyneet DNA-tutkimukseen lainkaan, koska he eivät pitäneet sitä olennaisena perinnöllisyyden kannalta(!).  1940-luvulla Oswald Avery kuitenkin kykeni osoittamaan tämän vääräksi oletukseksi. Sitten se tapahtui. 25. maaliskuuta vuonna 1953 Watson ja Crick julkaisivat 900-sanaisen artikkelin Nature-lehdessä. Essee muutti biologiaan liittyvän tutkimuksen lopullisesti. Artikkelissa kuvattiin DNA:n rakenne kaksoiskierteenä (kuvassa yksinkertaistettuna), mutta se myös antoi olettaa, että DNA toimi informaation varastona. Informaatio oli tuonut itsensä lopullisesti sisään tieteilijöiden labroihin.

Luvussa 4 käsitellään informaation merkitystä. Informaatio voi tarkoittaa kahta eri asiaa. (1) Ensimmäisen määritelmän mukaan informaatio on yhtä kuin tieto. Websterin tietosanakirjan mukaan ”informaatio on tiedon kommunikoimista tai vastaanottamista tai älykkyyttä”. Mutta, koska DNA tai solukoneet (jotka vastaanottavat ohjeita) eivät ole tietoisia olentoja, informaation rinnastaminen tietoon ei päde tässä tapauksessa. (2) Toisen määritelmän mukaan informaatio on ”ominaisuus, joka on ominaista vaihtoehtoisille sekvensseille tai järjestelyille, jotka tuottavat spesifisiä vaikutuksia.” Esimerkkinä voisi toimia suomen kieli aakkosineen (aasta ööhön) tai tietokoneen koodissa käytetyt binääriluvut (0 ja 1). Tässä tapauksessa informaation määritelmä ei vaadi tietoista viestin vastaanottajaa. Juuri tämä määritelmä sopii DNA:han. DNA sisältää informaatiota, mutta DNA tai soluissa olevat koneet eivät ole itsessään tietoisia samalla tavalla kuin kirjan kappaleet eivät ole tietoisia, vaikka ne sisältävät informaatiota. 

Informaatioon liittyy kuitenkin vielä yksi tärkeä ulottuvuus. Vertaapa kahta seuraavaa ”lausetta” keskenään:

  • oimaammesuomisynnyinmaa
  • kfumnljdujkkidhjmsdjsdj

Molemmissa ”lauseissa” on saman verran kirjaimia: 23. Molempien kohdalla todennäköisyys juuri tälle järjestykselle on sama, koska ne käyttävät jotain 29:stä aakkosesta. Mutta mikä niissä on erona? Se, että vain ensimmäinen lause kommunikoi tietoa, kun taas toinen ei. Ensimmäinen lause kantaa merkitystä, toinen ei. Tämä asia kannattaa jättää tässä vaiheessa hautumaan. Meyer siirtyy käsittelemään proteiineja.

Me, jotka emme ole ammattilaisia tieteessä, tarvitsemme havainnollistavan esimerkin. Proteiinit suorittavat monia tärkeitä tehtäviä meidän soluissamme. Proteiineja voidaan kuvata ikään kuin monipuolisena työkalulaukkuna, jossa on mitä erilaisempia työkaluja (vasara, pihdit, ruuvimeisseli, puukko, naru…), joilla voi tehdä eri asioita riippuen siitä mikä tehtävä täytyy suorittaa. Samalla tavalla soluissamme toimii tuhansia erilaisia proteiineja, joilla kaikilla on oma tehtävänsä. Niillä on myös oma muotonsa, riippuen niiden tehtävästä. Aina 1950-luvulle saakka tiedemiehet aliarvioivat proteiinien monimutkaisuuden. William Astbury jopa oletti, että niiden rakenne on hyvin yksinkertainen – hän ei olisi voinut olla enempää väärässä!

Proteiinit kasautuvat aminohapoista (mieti erilaisia legopalikoita, joita voi kiinnittää toisiinsa ja laittaa niitä erilaiseen järjestykseen). Aminohappoja on 20 erilaista ja ne täytyy saada oikeaan järjestykseen toimivan proteiinin kasaamiseksi. Vain harvat järjestykset saavat aikaan toiminnallisen proteiinin. Oikea järjestys on puolestaan ”kerrottu” DNA:n nukleotidiemäksissä eli neljässä ”aakkosessa”, A, C, G, ja T. Näiden kirjainten täytyy siis olla oikeassa järjestyksessä, jotta ne voivat antaa oikeanlaisen ohjeen proteiinin rakentamiseen. Mystistä!

Luku 5 avaakin sitten sitä millä tavalla solut konkreettisesti käyttävät hyväkseen DNA:ssa säilytetyn informaation. Tarvitaan koneita, jotka osaavat lukea informaatiota, ja jotka kykenevät siirtämään ja tulkitsemaan sitä. Rautalangasta väännettynä soluilla on olemassa laite,  joka kykenee lukemaan DNA:ssa olevaa koodia. Soluissa on siten meneillään parasta aikaa monimutkainen prosessi, jossa (a) DNA-koodi täytyy ensin kopioida (transkriptio), (b) jonka jälkeen se täytyy välittää ribosomille (viejänä toimii lähetti mRNA), jossa (c) DNA-koodi käännetään yli 100 erilaisen proteiinin voimin. Apupoikina toimivat siirtäjä-RNA:t. Aminohapoista tehdään sitten pitkiä ketjuja ja tarkoituksena on valmistaa proteiineja.

Itse prosessi on monimutkainen, mutta yksi asia on kuitenkin selvä: meillä on muna vai kana -ongelma. Ne laitteet, joilla DNA:ta kopioidaan ja siirretään, ovat itsessään riippuvaisia DNA:n koodista, koska ne on voitu rakentaa vain DNA:ssa olevien ohjeiden mukaan. Mutta miten ne on voitu rakentaa, jos niitä ei ole vielä ollut olemassa niin, että DNA:ta olisi voitu avata ja siirtää? DNA tarvitsee näitä laitteita ja nämä laitteet tarvitsevat DNA:ta. Tämä muna vai kana -kysymys on edelleen yksi molekyylibiologian suurimpia ongelmia. Meyer kysyykin, kumpi tuli ensin: kana (nulkeiinihapot) vai muna (proteiinit)? Asiaa käsitellään tarkemmin luvussa 14, josta käy ilmi miten kaikki annetut (naturalistiset) teoriat ovat tuomittuja epäonnistumaan. 

Luvussa 7 käsitellään erilaisia tieteellisiä metodeja. Eirtyisen tärkeä löytö Meyerille oli Peter Liptonin teos Inference to the Best Explanation (Päättely parhaaseen selitykseen), joka osoitti, että tieteilijöiden yksi olennainen metodi on nimenomaan analysoida erilaisia hypoteeseja ja päätellä mikä on paras selitys olemassaolevalle datalle. Mitä tulee Darwiniin, niin hän käytti armotta metodia, jonka mukaan menneisyyteen tulee soveltaa niitä samoja selityksiä kuin mitä me näemme toiminnassa nykyään. Meyerille tämä tarkoitti sitä, että oli todella mahdollista muotoilla vakavastiotettava tieteellinen teoria ID:lle. Oli mahdollista perustella Älykäs Suunnittelija parhaana mahdollisena selityksenä biologiselle informaatiolle, koska meillä on edelleen vastaansanomaton kokemus siitä, miten älykkäät mielet ovat aina informaation takana. Onkin hyvin ironista, toteaa Meyer, että kriitikot syyttävät ID-liikettä juuri siitä samasta metodologiasta, jota heidän ihailemansa Charles Darwin niin lujasti käytti hyödykseen…

Hyppään nyt lukujen 17-20 sisältöön, joissa Meyer vastaa useisiin vasta-argumentteihin, joita ID:tä vastaan on nostettu. Meyerin mukaan ID-liikettä ei voi syyttää siitä, että sen argumentti perustuisi tietämättömyyteen (”tiedemiehet eivät tiedä vastausta tänään, mutta he tietävät sen ehkä huomenna”). Kyseessä ei ole absence of knowledge (tiedon puute) vaan knowledge of absence (puutteellisuuden tietäminen). Me tiedämme, että ainoa syy informaatiolle on älykkyys: muita vaihtoehtoja ei ole. Tämä on nimenomaan parhaaseen selitykseen perustuvaa päättelyä. 

Meyer on myös pätevä tieteenfilosofi, joten hän käsittelee loistavasti niitä ongelmia, joita tieteen määrittelyyn tunnetusti liittyy. Vastaväite ”ID ei ole tiedettä” ei ole lainkaan niin yksinkertainen, kuin esimerkiksi suomenkielinen wikipedia antaa ymmärtää. Ei (ikävä kyllä?) ole olemassa mitään yhtä ja ainoaa ”tiedettä”. Kuten Meyer muistuttaa, jotkut tieteenalat tekevät laboratorioissa testejä, toiset eivät, toiset tieteenalat nimeävät ja määrittelevät asioita, toiset alat määrittelevät luonnonlakeja, jotkut yrittävät ymmärtää menneisyyttä, kun taas toiset työstävät matemaattisia kaavoja kuvaamaan luonnollisia ilmiöitä. Jotkut tieteenalat selvittävät ainutlaatuisia, kertakaikkisia tapahtumia. Jotkut testaavat teorioita konkreettisilla testeillä, toiset taas arvioimalla niiden selitysvoimaa. Jotkut alat tuottavat malleja, joita ei voi edes kokeellisesti testata ja jotkut alat puhuvat asioista, joita ei voi edes nähdä. Yksi tiedemies päättelee induktiolla, toinen deduktiivisesti ja kolmas abduktiivisesti. Ei yksinkertaisesti voi löytää yhtä määritelmää kuvaamaan yhtä tieteen metodologiaa!

Mitä tulee ID:n arvoon tieteessä, niin (1) se perustuu empiiriseen dataan (lue kirja kannesta kanteen), (2) siinä käytetään tunnettuja tieteellisiä metodeja, (3) teoriaa voidaan testata vertaamalla sitä muihin teorioihin (luvuissa 8-16 tehdään juuri näin), (4) se on tehnyt ennusteita, kuten sen, että nk. roska-DNA ei todella ole roskaa, kuten monet naturalistit virheellisesti väittivät. Yksi tärkeä syy on kuitenkin asia, jota monet tiedemiehet eivät jostain syystä huomaa itsekään. Monet tieteilijät nimittäin rakentavat tieteen dataan perustuvia argumentteja osoittamaan miten joku ei ole suunniteltua. Näin ollen, jos tieteellistä dataa voidaan käyttää sen osoittamiseen, että ”se ei ole suunniteltua”, totta kai sitä voidaan silloin myös käyttää osoittamaan, että ”se on suunniteltua”. Jos kaveri saa lyödä sinua naamaan, silloin pitäisi myös saada lyödä takaisin. Jos väite ”Jupiter koostuu miltei täysin metaanikaasuista” on tieteellinen näkemys, silloin ”Jupiter ei koostu pääasiaassa metaanikaasuista” täytyy myös olla sellainen! Näin ollen, jos väite ”suunnitelmallisuuden läsnöolo biologiassa ei johdu suunnittelusta” (näin F. Ayla, R. Dawkins, R. Lewontin) voi olla tieteellinen teoria, silloin myös väite ”suunnitelmallisuuden läsnäolo biologiassa johtuu suunnittelusta” täytyy olla tieteellinen teoria (näin Meyer, Behe ym).

Tähän samaan liittyy myös monien kriitikoiden käsittämättömät vaatimukset. Monen kriitikot sanovat ensin, että ”ID ei ole tieteellinen teoria, koska siitä ei ole vertaisarvioituja julkaisua” (joka ei pidä paikkansa) ja sitten he jatkavat sanomalla miten ”ID-ajatuksia ei saisi julkaista vertaisarvioiduissa journaaleissa, koska se ei ole tiedettä”. Jolla on korva, se kuulkoon.

Luku 19 tiivistää Meyerin ja Rusen debatin tieteen määritelmistä. Lukija voi itse arvioida, kumman näkemys on järkevämpi.

Lopulta luvussa 20 esitetään joitain ID-teorian seuraamuksia. Meyer on henkilökohtaisesti kristitty, joka uskoo Jumalan luoneen maailman, mutta hän tiedostaa varsin hyvin, että tämä on uskomus, jota ei voida vetään suoraan ID-teoriasta. Meyerin kirja osoittaa parhaassa tapauksessa, että on todella olemassa Älykäs Suunnittelija ja täten naturalismin rakennelma kaatuu. Se ei kuitenkaan itsessään voi identifioida Suunnittelijaa Raamatun Jumalaksi, mutta se voi toimia loistavasti kumulatiivisessa eli kasautuvassa argumenttiketjussa kristinuskon puolesta. ID:llä, aivan kuten Darwinismilla, on seurauksia myös uskonnolle. Näin ollen jos joku sanoo ”en hyväksy Meyerin päätelmiä, koska hän käyttää tuloksia uskonnollisesti”, hänen tulisi myös sanoa ”en hyväksy Richard Dawkinsin päätelmiä, koska hän käyttää Darwinismia tukeakseen ateismiaan”. Kuten Meyer kirjoittaa, ”Michelangelon veistokset, Microsoft Corporationin ohjelmisto ja Assyrian kuninkaiden kaiverretut steelat — kukin esimerkki puhuu aikaisemmasta henkisestä toiminnasta, eikä vain persoonattomista prosesseista.” Ja nyt tähän listaan voidaan lisätä myös DNA-koodi. 

Susoittelen kirjaa lämpimästi kaikille, mutta vain niille, joilla on oikeasti monia tunteja aikaa sen lukemiseen. Kirja on äärimmäisen sisältörikas ja se tulisi laittaa miettimään uudelleen sitä, olemmeko me todella täällä vain sattumalta. Suunnittelu nimittäin huokuu ympärillämme nyt enemmän kuin koskaan aiemmin.

Janne Saarela

Janne Saarela toimi Vammalan helluntaiseurakunnan seurakuntapastorina vuoden 2019 heinäkuusta vuoden 2021 joulukuuhun. Koulutukseltaan hän on teologi: B.A. in Theology and Ministry (Iso Kirja / University of Wales) 2013; M.A. in Theological Studies (Regent College, Canada), 2019.

Vastaa